Olen voinut todalla huonosti viime aikoina. Vajaa kaksi viikkoa sitten jouduin lopettamaan treenin kesken, jo ensimmäisten kyykkysarjojen välissä. Tuntui, kuin happi olisi loppunut ja hiki tuntui puskevan koko kehon läpi suuta ja silmiä myöten. Jano oli aivan tolkuton ja korvat olivat lukossa. Huimasi. Olin kaksi edellistä päivää vakavissani miettinyt, että pitäisikö skipata treenit. Mutta jotekin en uskonut, että vointini olisi niin huono. Kuumetta ei ollut, eikä flunsaa. Olin vain todella väsynyt.

Sekoitan väsymyksen helposti laiskuuteen. Oman itseni kuunteleminen on ollut työn takana, ja luulinkin oppineeni itsensä kuuntelemisen salat. Olin kuitenkin väärässä ja sen myöntäminen oli todella vaikeaa. Olen jollain tapaa ylpeä itsestäni, että osasin sanoa trainerilleni tuona tiistai-aamuna, että nyt en pysty. Syke oli korkealla jo ekojen kyykkyen jälkeen ja palautuminen tuntui ottavan ikuisuuden. Päädyimme venyttelemään kevyesti sen treenituntisen.

Tuota seuraavana päivänä tapasin fysioterapeuttini. Kehostani on avattu lihaskalvoja kuluneen kolmen viikon aikana kerran viikossa ja se on auttanut jumeihin paljon. Tuolla kerralla fysioterapeuttini mietti kuitenkin kaksi kertaa, voimmeko tällä kertaa avata lihaskalvoja lainkaan: olin kalpea ja väsynyt, enkä jaksanut edes puhua kunnolla. Koko kroppani tuntui kylmältä ja silmänaluset olivat mustat, vaikka olin nukkunut yli kymmenen tuntia. Päätimme kuitenkin yrittää. 

Minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta viime syksynä. Kilpirauhasarvot olivat reilut 40% alle sallitun alarajan, joten lääkitys laitettiin päälle aikaileimatta. Annostus oli kuitenkin minulle liian suuri ja vajaatoiminta kääntyi liikatoiminnan puolelle. Reippaasti. Tämä selittää nyt korkeat sykkeet, energisen olon, joka johtaa äkkiarvaamattomaan väsymykseen ja vie sängyn pohjalle pitkäksikin aikaa. Tämä energisen olon ja väsymyksen ristiriita sai pääni pyörälle. Aloin tuntea itseni laiskaksi, mutta lenkille lähtiessäni halusin jo alkumetreillä pysähtyä puiston penkille ja usein havahduin siihen, että olin todella lähellä nukahtamista. Autolla ajaminen muuttui hankalaksi ja havahduin todenteolla, kun olin ajaa pyöräilijän päälle loppuviikosta. 

Kehoni muuttui. Juoksin jatkuvasti pissalla ja pahimmillaan heräsin 12 kertaa yö aikana noustakseni vessaan. Nukkumisesta ei tullut mitään. Jatkuva jano ja suun kuivuminen alkoi rasittaa ja keskittyminen työasioihin oli todella nollassa. Tämän lomassa yritin piiskata itseäni treenaamaan. 

Tämä sirkus on ollut aikamoista. Tämän viikon tiistaina vatsani lisäksi myös jalkoihini alkoi kertyä nestettä, ja pohkeeni olivat sinertävät puupökkelöt. En tunnistanut omia varpaitani, sillä ne olivat kuin pienet ilmatyynyt. Kipu oli kamala. Seuraavana aamuna sain apua fysioterapiasta, jossa tehtiin lymfahierontaa. Siellä minulle iski myöskin totuus vasten kasvoja: Lola, sinun täytyy nyt levätä. 

Lepääminen ei ole kuulunut omaan sanavarastooni. Siitä on helppo puhua toisille, sillä tiedän sen olevan parhaaksi, mutta sen sisäistäminen itse onkin ihan toinen asia. Olin ollut viikon käymättä salilla ja olo oli ihan kamala. Siinä lymfahieronnassa maatessani kuitenkin ymmärsin, että jos en kivultani pystynyt edes kävelemään, miten voisin nostella painoja niin, että se tuntuisi hyvältä. Ja hyvää oloahan minä salilta lähden aina hakemaan. Tuon tunnin aikana ehdin pallotella asioita ja elämääni. Samaan aikaan, kun fysioterapeuttini rullaili kehoani, ajattelin asioita ja niiden merkitystä ja painoarvoa minulle. Aloin rentoutua. Mitä enemmän kehoni rentoutui samalla kun asioita pohdin, aloin jollain tapaa päästää irti minua stressaavista ja kuormittavista asioista.

Kun illalla istuin kotona, tunsin oloni olevan parempi. Ajattelin nyt uudelleen asiaa, jonka fysioterapeuttini sanoi lähtiessäni: että salilta tulee nyt pitää pitkä paussi, sillä se ei vie minua tällä hetkellä eteen päin, ainoastaan taakse päin. Kehoni ja lihakseni eivät kehity, jos nyt jatkan treenaamista, päin vastoin, vahingoitan niitä. Vasta sitten, kun kilpirauhasasiat ovat kunnossa ja sitten, kun energiaa ihan oikeasti on, voin palata takaisin treenin pariin.        Näin en tehnyt vajaatoiminnan aikaan, enkä silloin kun selkärankani murtui viime kesänä. Ajattelin, että kyllä minä tästä toivun, onhan minulla energiaa. Ei se pieni kipu mitään haittaaa.. Samoihin aikoihin töissä oli kova kiire ja stressi, ja kehoni jotenkin turtui kaikkeen. Nyt tuli sitten pakkopysähdys. Kehon ja mielen taistelussa keho vie lopulta voiton. En ole koskaan uskonut siihen, mutta tässä vaiheessa, kun silmät eivät enää pysy auki vaan nukahdat tahtomattasi paikassa, jossa ei ole asiaa nukkua (kuten auton ratissa), täytyy ymmärtää hidastaa. 

Kävin paljon Naantalissa relaamassa; nukkumassa. Olen kiitollinen aurinkoisesta viikosta, jonka saimme kokea. Auringossa lepääminen oli parasta, mitä olisin voinut toivoa. 



Nyt on lauantai. Torstain treenit skippasin ja eilen havahduin omaan hyvään olooni. En siihen, että olisin jaksanut enemmän, se olo oli täysin henkinen. Huomasin kiinnittäväni huomiota siihen, että jaksanko vaiko en? Olin lähdössä kauppaan kävellen, mutta sen sijaan kävelinkin autolle. Kaupan pihassa hurrasin valintaani, sillä pelkkä kaasupolkimen painaminen toi kammottavan kivun pohkeisiini. Nostaessani kolmatta kananmunarasiaa hyllystä ostoskärryihin, huomasin hengästyneeni. Hiki tippui otsalta ja syke oli 138. Johan tuli “lenkki” heitettyä. Keräsin välttämättömät ostokset kärryyn ja hain lopuksi paketin nougat-jäätelöä. Ajatus tuntui hyvältä. Siitä huolimatta, ettei edessä olisikaan huomenaamuna treeniä. Eikä edes kävelylenkkiä.

Keskityin olennaisiin asioihin. Koirallani Beanilla oli 10-vuotis synttärit ja juhlimme niitä tapamme mukaan ulkona piknikillä. Tänä vuonna tyydyimme kuitenkin omaan takapihaamme puiston sijaan, mutta kakusta emme tinkineet. 🙂



Vajaan viikon aikana olen saavuttanut jotain, mitä olen yrittänyt tavoitella lähes kaksikymmentä vuotta: taitoa olla itselleni armollinen ja hyväksyä kehoni sellaisena kuin se milloinkin on. En ole tuntenut syyllisyyttä siitä, että en pingo salille mussutettuani kakkua ja jäätelöä, vaan olen osannut rauhoittua. Katsoessani peiliin, en ole enää löytänyt itsestäni vain epäkohtia, vaan osannut ymmärtää, että me olemme kaikki yksilöitä. Enkä ole enää tuntenut epävarmuutta pukiessani pikkushortseja jalkaani ajatellen, että mitä jos takareiteni eivät olekaan ihan niin sileät kuin niiden pitäisi olla; mitä jos jossain kohtaa näkyy muhkuroita? Olen keskittynyt omaan olooni ja mennyt sen avulla päivästä toiseen. Joka päivä oma hyvä oloni ja tuntemukset ovat voimistuneet. Olen ymmärtänyt, että vaikka olenkin käynyt treenamassa useita kertoja viikossa voidakseni hyvin, olen käynyt myös sen vuoksi, että tavoitteeni on ollut näyttää paremmalta. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että hyvältä näyttäminen ja kauneus tulee olosta. Väsyneenä ei jaksa hymyillä eikä myöskään iloita saavutetuista treenituloksista.

Olen hieman hämmentynyt siitä, miten epävarma ihminen olenkaan ollut. Huomaamattani. Oivalsin, että mitä enemmän treenasin, sitä epävarmemmaksi tulin. Alitajuisesti olin keskittynyt vääriin asioihin. Olen iloinen, että se ei ehtinyt heijastua ruokavaliooni, vaan ainoastaan treenaamiseen. Tämän ymmärtäminen oli jopa pienoinen shokki. Olen hyvilläni tästä breikistä, mutta toisaalta myös vihainen itselleni siitä, että annoin väsymyksen mennä näin pitkälle. 



Olen myös ymmärtänyt, että treenaisinpa miten kovaa ja paljon tahansa ja saavuttaisinpa millaisia tuloksia hyvänsä, en osaisi olla tyytyväinen itseeni. Vaatisin aina enemmän. Tämän tajuaminen oli tärkeää. Se vaati paljon pureskelua. Sen myötä tein päätöksiä ja uusia tavoitteita. 

Aion keskittyä kehoni huoltamiseen, sekä oman mieleni ymmärtämiseen ja vahvistamiseen. Aion möngertää eteen päin onnellisuus ja hyvä olo suunnannäyttäjänä!


Ihanaa viikonloppua! Ottakaa aikaa itsellenne!

PUS!

<3 LOLA