Anoreksia on aihe, josta puhun todella vähän luentojen ulkopuolella. Puhun siitä vähän siksi, että oli aika, kun syömishäiriöistä tuli enemmän trendi kuin vakavasti otettava sairaus. Ihmisiä alettiin leimata anorektikoiksi siksi, että he olivat painoltaan pieniä ja toiset puolestaan toivoivat saavansa kyseisen leiman itseensä: haettiin huomiota. En koskaan ymmärtänyt tätä. Anoreksia on vakava sairaus, eikä millään tapaa yksiselitteinen tai itsestäänselvä. Kun ihmiset puhuvat anoreksiasta, eivät he tyypillisesti edes tiedä mistä puhuvat.

Kun läheinen sairastuu, tilanne yritetään joko sivuuttaa tai siihen pyritään perehtymään. Oma kantani on se, ettei läheisten koskaan kuulukaan täysin ymmärtää anorektikkoa ja kaikkea sitä, mitä tämän päässä ja mielessä liikkuu ja elää. Tärkeintä on olla läsnä hyväksymättä sairautta, sillä tarkoitus on toipua ja parantua, mutta hyväksyä silti tämä hetki ja totuus siitä, että läheinen on sairas. Sairautta ei tule kieltää, mutta siitä ei saa myöskään tehdä ongelmaa tai tapaa syyllistää sairastunutta. Ei tule elää niin kuin sairautta ei olisikaan, mutta ei myöskään elää sairauden kautta. Tämä on tavattoman vaikeaa ja selvitäkseen jokaisen on yksinkertaisesti löydettävä oma reittinsä kulkea maaliin: me olemme, jälleen kerran, kaikki erilaisia.

Minun kohdallani anoreksiasta alettiin puhua ensimmäisen kerran kun olin 11-vuotias. Tilanne perheessämme oli vaikea: isäpuoleni oli alkoholisti ja rahasta oli tiukkaa, asuimme maalla ja olin kiusattu. Koiramme kuoli vain vuoden ikäisenä, mikä oli iso shokki kaikille. Siitä alkoi minun matkani alaspäin. Henkinen hyvinvointini laski niin pohjalle, että aloin reagoida fyysisesti, lopulta en enää pystynyt syömään ja tämä näkyi ulospäin todella nopeasti. Kouluterveydenhoitaja puuttui asiaan ja minut lähetettiin kesken päivän kotiin. Kotona asiaa ei otettu hyvin vastaan, alkoi pakkosyöttäminen ja syyllistäminen siitä, että käyttäytydyin niin kuin käyttäydyin. Syy oli minun. Vajosin entistä syvemmälle omaan synkkään maailmaani, eikä kukaan ymmärtänyt minua. Lopulta en edes minä itse.

Tuolloin lapsena kamppailin itseni takaisin maan pinnalle ja normaaliin painoon. Meni vuosia, etten ajatellut syömistä tai painoasioita lainkaan: olin onnellinen ja voin hyvin. Elin vuosia ylipainoisena ja hyvin onnellisena nuorena naisena, minulla oli terve itsetunto ja rakastin omaa kehoani. 

En ollut kaunis, mutta olin tavattoman
onnellinen, vaikkakin ylipainoinen nuori nainen. 

Sitten minulle hyvin rakas ihminen, vaarini, alkoi nakertaa minäkuvaani: vietin paljon aikaa mummolassa, sillä tilanne perheessämme oli huono. Mummi oli jo aiemmin ehdottanut, että muuttaisin heille asumaan, mutta tilanne heidän kanssaan ei ollut yhtään sen parempi. Vaari oli toipunut alkoholismistaan näennäisesti, mutta mummi joi yhä päivittäin. Mummi ei silti koskaan ilkeillyt, vaan päin vastoin, hemmotteli kaikella hyvällä ja herkullisella. Tässä olikin valtava riistiriita: vaari söi edessämme pullaan ja hipelöi tyytyväisesti omaa kroppaansa todeten, että hän oli itse hyvässä kunnossa ja sai syödä mitä tahtoi. Toisin oli minun ja siskoni laita, sillä me olimme lihavia ja rumia. Kommentit olivat välillä todella sydäntäraastavia ja ne sattuvat yhä. 

“Sinulla on varmasti todella paha olla noin rumassa kehossa!”.

“Sinusta oikein huokuu huono olo, mutta en ihmettele, kun olet niin lihava.” 

“Katsopas miten kaunis hoikka tyttö tuossa on, eikö olisi mukavaa jos sinäkin näyttäisit tuolta. Mutta ethän sinä pysty painoa pudottamaan.”

Se mies on hirviö, jos minulta kysytään. Sanon sen ensimmäistä kertaa ääneen tänään. Kaikki nämä vuodet olen kunnioittanut hänen mielipiteitään ja ajatuksiaan, huolimatta koko tarinastani, jonka olen kulkenut läpi. Se on myös syy siihen, miksi kirjoitan tänään juuri tästä aiheesta. Olen ymmärtänyt, että vaarini ajatukset ovat hänen omiaan ja hänen tarkoituksensa ja elämänsä suuri ilo on tuottaa toisille ihmisille pahaa oloa ja saada heidät toimimaan oman tahtonsa mukaan. Se ei kosketa minua enää, eikä tule enää koskaan koskettamaan. Ongelma on hänen omansa. Valitettavasti olin itse liian heikko hänen rinnallaan ja päästin hänen mielensä ihoni alle. Olen iloinen siitä, että siskolleni ei käynyt samoin. Siskoni saa yhä kuulla näitä samoja kommentteja, sillä hän on yhä pyöreä. Tässä kohtaa kirjoitustani haluan sanoa seuraavan: olipa mielipiteesi ylipainoisista ihmisistä mikä tahansa, pidä se omana ajatuksenasi. Meistä jokainen elää omaa elämäänsä, etkä koskaan voi tietää millainen tarina hänen elämänsä kirjan kansien välissä elää. Elä omaa elämääsi ja keskity siihen. Ylipainoinenkin voi olla onnellinen ja kun pääset tekstini loppuun ymmärrät mahdollisesti, että ylipainoinen voi olla onnellisempi ja elää terveempää elämää kuin normaalipainoinen ihminen.

Siskoni on vahvamielisimpiä ihmisiä, joita tiedän. En osaa koskaan sanoin kuvailla, kuinka paljon hänen mielensä lujuutta arvostan. Toivon, että hän pitää kiinni siitä elämänsä loppuun asti ja opettaa saman rautamielisen lujuutensa myös ommille lapsilleen. Vahvuus on kauneutta ja kaunes tulee sisältä, sisäinen vahvuus tekee ihmisestä jotakin niin upeaa, ettei sellaiselle löydy sanoja.

Seuraavan kerran anoreksia astui kuvioihin opiskeluaikoinani kun olin 16-vuotias. Rahoitin opintoni itse ja ruokaan oli käyttää rahaa viikossa vain kymmenisen euroa. Sain sillä purkin jogurttia, pussin porkkanoita, paketin leipää sekä kerran kuussa paketin voita ja muroja sekä kaurahiutaleita. Aloin hakea helpotusta pahaan olooni ja ahdistukseen liikunnalla. Minua kiusattiin yhä ja tilanne perheessä meni entistä huonommaksi. Lisäksi kaipasin suunnattomasti isääni, joka jätti perheeni kun olin pieni. Kaiken kukkuraksi en ymmärtänyt perheeni käytöstä tai suhtautumista enkä lainkaan omaa tunnettani siitä, miksi tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.

Vietin tulevan kesän sairaalassa anoreksian takia, vaikka painoni oli 49 kiloa, alarajan yläpäässä. Asiani otettiin kuitenkin vakavasti ja se on minusta hienoa! Toivuin, mutta sairastuin myöhemmin uudelleen ja löysin itseni tilanteesta, jossa painoin enää 31 kiloa. Vaarini mittari kauneudelle oli selkärangasta paistavat nikamat. Minä en enää edes nähnyt omia nikamiani, niin hämärtynyt ajatukset omasta kehostani olivat. En muista juurikaan asioita tuolta ajalta, olin todella huonossa kunnossa. Muistan silti, että päälimmäisenä tunteena on ollut huoli ja pelko ja kaikki tämä on kohdistunut vaariini ja siihen, että en kelpaa hänelle. En tiedä miksi hänen mielipiteellään on ollut niin suuri merkitys. Nyt olen käynyt asian läpi tajunnassani ja huomaan, että tuon ihmisen merkitys elämässäni on viimein hiipunut. Hän on oma itsensä ja saa olla, hän on erillinen ihminen minusta eikä minun tarvitse miellyttää häntä. 

Anoreksiasta parantuminen oli jälleen oma kamppailuni, se on matka, joka on kuljettava itse oman päänsä kanssa, jotta voi toipua ja parantua. Minulla ei ollut perhettä tukenani, vaan kuljin matkani yksin. Se oli rankkaa. Haluankin sanoa: kun minä pystyin, sinäkin pystyt. Tilanne ei ole koskaan niin huono, etteikö se voisi olla vielä huonompi. Tämä ajatus tsemppasi minua eteenpäin. Halusin nähdä huomisen ja nousevan auringon. Olen onnellinen siitä, että jaksoin kavuta nuo raskaat tikkaat.

Kun anoreksiasta toipuu, nousee paino ja rasvaprosentti väkisinkin. Keho muuttuu ja se täytyy hyväksyä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Kehon täytyy antaa elpyä rauhassa. Kun keho on tehnhyt oman parantumisprosessin, voi sitä alkaa harjoittaa: lihasmassaa kasvattaa ja rasvaprosenttia kiristämään. Terveellisesti. Ja tämä vie pitkään, vuodesta muutamaan. Mikään ei tapahdu hetkessä ja sen kanssa täytyy pystyä elämään. Se on henkisesti rankka matka, eikä sitä pitäisi kenenkään vähätellä. 

Anoreksia ei ole hetkellinen vaihe elämässä, se ei ole sitä, kun on “vähän hoikemmassa kunnossa”. Saan välillä kommenttia siitä, että olen anorektikko, koska tällä hetkellä olen pienissä rasvoissa. Myönnän, että nuo kommentit loukkaavat. Ne loukkaavat siksi, että tiedän, millainen sairaus todellisuudessa on kyseessä. Nuo kommentit eivät loukkaa niinkään minua itseäni, vaan minun kauttani niitä, jotka sairastavat saamatta ymmärrystä.

Toivonkin siis koko sydämestäni, että mikäli et tiedä mistä puhut, tuki suusi. Pidä omat rumat kommenttisi suussasi, et tuo niillä mitään iloa kenenkään elämään. Jos kyseessä on oikea huoli, niin löydät varmasti paremman tavan tuoda sen esille kuin loukkaammalla toista.

Kiitos. 

Pidetään itsestämme huolta ja toisiamme kädestä!

<3 LOLA