Meidän jokaisen ihmisen pääkoppa kestää eri verran rasitusta, meidän jokaisen sietokyky on omanlaisensa. Kun toiselle sanoo jotakin, ei välttämättä tule ajatelleeksi millä tapaa se oikeasti saattaa vaikuttaa toisen ihmisen mieleen ja elämään. Sanonkin aina, että vaikka puhuminen on hieno taito on taito osata myös pitää suunsa kiinni. Emme aina saavuta hyvää sillä, että sanomme mitä ajattelemme. Toisaalta, puhuminen voi joskus kuitenkin ratkaista äärimmäisen kriittisen tilanteen, jopa pelastaa sen.

Puhumista ja omia käytöstapoja on mielestäni jokaisen hyvä harjoittaa itsenäisesti. 

1. mieti mitä sanot ennen kuin sanot
2. mieti miksi sanot mitä sanot, ennen kuin sanot

Jos tarkoitusperäsi on aidosti hyvä, se harvoin loukkaa toista. Toisinaan sanomme kuitenkin myös rakentavana palautteena tarkoitetut asiat siten, että toinen pahoittaa mielensä. Jos loukkaat, pyydä anteeksi. 



We all have our own mind and our very unique capacity to handle things in our head. Not always we people think about our own words and what or how do we speak to others. The talking and speaking is a great skill but it also might be very harmful and even dangerous. In the best case the talking can save lives but in worst case it might end it. I always say ‘smart people make great discussions but the smartest ones know how to be quiet.’

1. think before you speak
2. think about what are you going to say and why before you speak

When you hurt someone, apologize. 

Inhoan “ei millään pahalla, mutta..” -tapaa sanoa asioista. Muistan lukuisat “ei millään pahalla, mutta sun kengät on ihan kauheat”, “ei millään pahalla, mutta toi paita saa sut näyttämään tosi lihavalta” -asiat, joita minulle on sanottu. Kuinka paljon lisäarvoa elämääni toi se, että tiesin jonkun inhoavan kenkiäni? Ihan vain tiedoksi, että en minäkään niistä Snoopy-kuvioisista kuomakengistä 15-vuotiaana kovin innoissani ollut, mutta vaihtoehto oli pukea ne tai kesäkengät. Se, että minulla ei ollut varaa ostaa pinkkejä karvasaappaita ei ollut ongelma minulle – se tuntui olevan ongelma muille. Onneksi tiedostin jo tuolloin, että minulla itselläni oli aivan riittävästi pohdittavaa ilman, että tein muiden asioista omiani.

Minua kiusattiin, koska kuljin toisten vanhoissa vaatteissa, koska olin ylipainoinen ja koska olin ruma lapsi rasvaisessa tukassa ja näppyläisessä naamassa. Kun sitten viimein sain rahaa kasaan ja ostin itselleni kivat vaatteet, ei asia muuttunut paremmaksi. Äkkiä minusta tulikin “isin hemmottelema pikkupentu”. Tämä tuntui pahalta. Kunpa minulla olisikin ollut isä, edes jonkinlainen. Olenkin pohtinut, olisiko minua kohdeltu eri tavalla, jos ihmiset olisivat tienneet mistä minä tulin, mitä olin silmilläni nähnyt ja mitä olin kehollani tuntenut? Mahdollisesti minua olisi kiusattu entistä pahemmin, kuka tietää. 

I really hate bullying, I hate it so much! When I was bullied at school I was it because I had old clothes I got from other kids and because I was overweight and ugly with acne. And when I finally had some money enough for cooler clothes they started to call me as a spoiled daddy’s girl. It felt so bad! So much I wished I was having a father! They didn’t know anything about me and this kind of “family talk” was so hard. But as long as it was me they bullied I thought it was okay. I let them kick myself but not any others. I felt I was strong enough because I knew not everyone was.

And I am still the same. You can hurt me as much as you want but for those people around me you won’t touch. 




Sietokykyni oman itseni kohdalla on melko korkea, mutta toisten suhteen sitä ei ole. Minua voit iskeä ja piikitellä, mutta toisten kiusaamista en katso sivusta.

Minulla oli omat tasapainoiluni ja kamppailuni lapsena ja nuorena, ja ne ovat omalta osaltaan muovanneet minusta sellaisen kuin nyt olen. Muistan, kuinka ollessamme kymmenen vanhoja ystäväni kerran kysyi minulta, miten ihmeessä jaksoin elämääni. Muistan vastanneeni: ” koska muuta vaihtoehtoa ei ole”.

Ystävälläni oli kaikki: ihanat vanhemmat, hieno koti, magee auto ja maailman siistein koulureppu. Lisäksi hän oli jo sen ikäisenä aivan jäätävän kaunis. Me painimme täysin eri sarjassa. Ihailin tuota kaikkea, mutta en koskaan tuntenut kateutta. Sen sijaan tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että kyläillessäni heidän luonaan sain käydä suihkussa ja pestä tukkani omenanhajuisella shampoolla. Sain syödä lämpimän ruoan hänen perheensä kanssa ja valita jäätelön jälkkäriksi pakastimesta. Hänen perheensä oli rakastava, huolehtiva ja todella sukurakas, ja aina niin hyvä kaikille. Sellainen oli ihailtavaa ja se jätti lähtemättömän jäljen elämääni.         Tänä jouluna tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä, kun ystäväni päätti oman elämänsä.

“Miten ihmeessä sä jaksat sun elämää?”. Nuo sanat hakkaavat mielessäni hautaan asti. En koskaan lakkaa toivomasta, että olisin vastannut siten kuin vastaisin nyt: “koska se on vielä joskus kaiken sen arvoista”.

Ja yhä pohdin, miksi hän ei kertonut? Ei sanallaankaan maininnut, että hänellä oli paha olla? Ja yhä kysyn itseltäni, miksi minä en nähnyt? Miksi minä en ymmärtänyt vaikka olin niin läsnä? Yhtä ainoaa päiväkirjamerkintää tai edes muistilappua ei ole selittämässä hänen valintaansa. Kukaan ei tiedä.

Muistan kuinka löysin lopulta syyn itsestäni. Kuinka kauhun vallassa nostin käteni pystyyn ja kerroin keskustelustamme jonka olimme käyneet kymmenen vanhoina: “miten sä jaksat sun elämää?”. Vaikka tuosta olikin kulunutyli seitsemän vuotta olin vakuuttunut siitä, että sanani olivat ajaneet hänet tuohon kauheaan tekoon. Jos olisin sanonut toisin, olisiko hän ajatellut asiaa eri tavalla ja nähnyt tulevassa mahdollisuuden? 

Ja vaikka nykyään tiedostan asian realiteetit, ei syyllisyydentuntoni ole kadonnut minnekään. Kannan asiaa mielessäni ja kehossani, kunnes kuolema erottaa sieluni ruumiistani.



Now I tell you something about me and why I am who I am. The life with the family I lived with when I was a kid was not so precious. Not at all. Most of time I spent somewhere else but “home” and luckily I had friend who had such a wonderful family who took good care of me all the time when I visit their house. They let me use their bathroom for cleaning up and having shower, they let me enjoy the warm dinner with their family and let me pick up an ice-cream as a dessert. I had lots of problems but always felt happy with them and felt my friend was like a sister to me. 

I remember once she asked me: “how can you stand your life?”. And I answered: “because I have no choices.” We were only 10 years old and we never talk about things like that after this short discussion. Next 7 years we kept focus on life. Or I thought we both did. I had no idea she had some problems, she never talk about it. She didn’t put anything up on her diary or tell anyone. But just before we turned 18 she killed herself with a gun.

I will never stop to blame myself for being so blind and being so stupid to say: “because I have no choices.” I wish I was saying “because someday it’s all worth it”. I was 10 years old I know but still I will never forgive myself. After that I have not spend a day without thinking what I say and why for anyone else. 

I bring my hand for who needs it, no matter I know this person or not. I will not leave anyone alone. If I see someone who is not feeling okay, I go to say hello. Because I believe this kind of caring may save a lot in this world nowadays. Lots of love in your life sweetheart, xx Lola

Tämän jälkeen en ole elänyt päivääkään ajattelematta sanojani, en hetkeäkään asettaen omia ongelmiani toisten ongelmien edelle. Minun pääni kestää harvinaisen paljon, ehkä se on minun tarkoitukseni tässä maailmassa. Minä ojennan käteni sitä tarvitsevalle, sekä hänelle, jonka koen sitä tarvitsevan. Ihminen, joka katsoo tyhjyyteen väkijoukossa voi olla tuntematon sinulle, mutta jollekin toiselle hän on äiti, isä, lapsi, veli tai sisko. Joskus hän voi olla sinä itse.

Kun kohtaat ihmisen, jonka sen hetkisestä voinnista et ole varma, pysähdy ja varmista. Voit muuttaa elämän, voit mahdollisesti jopa pelastaa sen tai useamman.

Rakkautta elämäänne ja uuteen viikkoon, 

Lola