Minulla ei ole lapsia, joten koirat ovat väkisinkin ottaneet sen aseman elämässäni. Ajan kanssa matkasta on poistunut ja tilalle on tullut uusia jäseniä, nyt katraaseeni kuuluu kolme kaverusta. Perjantai-aamuna syliini jää kuitenkin enää vain kaksi, sillä pienimmäiseni saa selkäänsä siivet ja lentää kohti maailman kauneinta – Sateekaarimaahan. 

Calvin James on ollut sairas syntymästään lähtien. Viimeiset vuodet olen hokenut itselleni “jospa vain olisin tiennyt”, mutta toisaalta voin lohduttautua sillä, että parempaa kotia Calvin ei olisi koskaan saanut. Calvinin suku on sairas, sitä en tiennyt sillä minulle vakuutettiin, että sukupuu on niin terve kuin vain olla voi. Olin typerä. Mutta itseänikin typerämpiä, julmia, ovat ihmisiet, jotka teettävät tietoisesti pentuja sairaalla koiralla. En tiedä, miten kukaan pystyy sellaiseen. Sairas koira kärsii, eikä minun pienokaiseni ole nähnyt yhtä ainoaa tervettä päivää. 

I have no kids so my dogs has always been like kids to me. I do have three, but after Friday there will be only two left. My youngest one, Calvin James, will fly to the rainbow bridges no matter I am not ready to let him go and say good bye. 

Calvin James has been ill all of his life. When I got him home from the breeder he has a bad infection in the eye and couldn’t see with it at all. I took him to vet and he recovered but only few months later the seizures came. Calvin James has an epilepsy and the medicines didn’t work so well at first. The worst seizure broke the blood vessel in his lung and his nose and mouth started to bleed. I scared to death and Thank God I got him to the vet in time and they saved his life. After this I have lived with scare every day and night. 

He again recovered but only few months later some lumps popped up on his skin. There was many and one of them was like a egg size. I took him to vet and they made a testes and we got know he had a very rare disease that makes tumors on the skin. Calvin James had a surgery and got lots of medicines like antibiotics and cortisone with some Vitamin E liquid. But those tumors came back over and over again. 1,5 years we tried to get them control. 

Kun hain Calvinin kotiin kasvattajalta, oli tämän toinen silmä porautunut umpeen vakavan silmätulehduksen takia. Hoidimme silmän kuntoon, mutta vain hetkiä sen jälkeen alkoivat oudot kohtaukset. Calvinilla todettiin epilepsia. Kohtauksia ei kuitenkaan saatu kuriin lääkityksellä, ja erään kohtauksen seurauksena Calvinin keuhkoista puhkesi verisuoni. Verta alkoi valua nenästä ja suusta ja pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet. Ehdimme eläinlääkäriin ja odotin monta tuntia peläten, saisivatko he pienen nyyttini takaisin tajuihinsa ja terveiden kirjoille.

Calvin toipui. Mutta vain puoli vuotta myöhemmin hänen kehoonsa alkoi ilmestyä patteja. Calvinilla todettiin harvinainen ihosairaus. Patteja leikattiin ja lisäksi hoidoksi määrättiin kortisonia ja antibioottia. Koira meni lääkkeistä sekaisin, mutta patit eivät tulleet takaisin. Kunnes koitti se päivä, kun Calvin repi taas vimmatusti nahkaansa ja oli äkäinen: patit olivat palanneet.

Hoidimme ja lääkitsimme, jälleen kului uusi vuosi. Ehdimme nauttia muutaman viikon rauhallisuudesta, kun Calvin alkoi nähdä harjoja ja purra itseään ja veljiään. Eläinlääkäri alkoi epäillä aivokasvainta.

No matter Calvin started to get more symptoms and he got angry and started to bite himself and his brothers. He was very nasty and aggressive to me too and after he was very shamed on that. It made me feel so sad. He had no way to control himself anymore. The vet said the reason would be a tumor in brain now. It killed me. The pain was horrible. When I looked my baby who already felt so sick.. how long I would let this continue?

Kuinka pitkälle minä minun koirani kärsimyksen veisin? Kuinka pitkään hoidan ja lääkitsen, kun lääkkeistä seuraa vain pahaa oloa ja yhdestä sairaudesta selvittyämme tilalle tulee aina uusi? Nyt Calvinin vointi on huono, hän puree jalkojaan eikä kivuiltaan tahdo enää liikkua. Siltikin hän iloisesti katsoo minua silmiin, niin kuin maailmassa ei olisi murheen murhetta. Minuun sattuu. Minun sisimpäni huutaa. 

Asiaa ei tee helpommaksi se, että Oliver Bean täytti juuri 11-vuotta ja ilmassa leijuu vanhuuden tuoksu: nuhruiset rypyt ja tunkkainen suu joka kaipaisi jo tekareita. Bean sairastaa sydänvikaa ja nivelrikkoa ja heikkenemisen merkkejä on ollut ilmassa. Silti meillä on niitä ihania, hyviä päiviä, joista onneksi osaamme ottaa enemmän kuin kaiken irti. Bean osaa, ja minä sen myötä – hän opettaa minua yhä kuin pientä lasta. Tiedän myös, että hän tulee antamaan minulle tukensa Calvinin menetyksestä paremmin kuin kukaan ihminen voisi koskaan antaa. 


It doesn’t make it any easier my oldest one, Oliver Bean, is very sick also. But he is old and I can handle it. Bean has a heart disease and he has got more weak this spring and summer. He just turned eleven and he is such a grandpa with all the symptoms. I know he will console me for my loss and I do the same for him. My middle one, Armani Bentley, is a rescue dog and I am so happy he has been OK without health problems lately. Together we will hit the sorrow and find the happiness again. But always and forever we will miss our dear Calvin James. 



Armani Bentley on keskimmäinen ja rescue, eli pelastuskoira. Bentley on muuttanut elämääni paljon – hän on opettanut. Olemme kulkeneet pitkän tien ja selvinneet yhdessä läpi vaikeiden juttujen. Benteyllä on ollut omat terveysongelmansa eikä hänen kaltaisensa rescue-koira varmasti koskaan näe tervettä päivää, mutta juuri nyt on kaikki OK. Sen voimalla me katsomme eteen päin. Me selviämme yhdessä.

 

Askel askeleelta matka kohti perjantaita sattuu. Se viiltää. Se viiltää niin syvältä että tekisi vain mieli käpertyä kippuraan ja huutaa. Olisi helpompaa olla vihainen ja osoittaa sormella heitä, jotka ovat mahdollistaneet tämän kaiken. Kasvattajia. En ole ainoa joka on luottanut, joka on uskonut ja jonka käsivarsille on nostettu pentu hyvin sairaasta suvusta. Näitä kasvatteja ei käytetä eläinlääkärissä, joten sukutaulu on puhdas vailla sairauden sairautta. Mutta tosiasiassa siellä piilee hurjia sairauksia epilepsiasta sydänvikaan ja silmäsairauksiin. Miten ihminen voi olla niin paha, että tekee tämän hurjuuden pienelle pennulle, josta ei koskaan kasva tervettä aikuista, joka voisi nauttia elämästään.
 
Niin, olisi helpompaa olla vihainen. Olisi helpompaa syyttää. Mutta minä en ole sellainen ihminen. Minä en tunne katkeruutta enkä tunne vihaa. Tunnen pahaa oloa. Tällä hetkellä tunnen myös kiitollisuutta siitä, että Calvin on ollut juuri minun kanssani. Minä olen hoitanut ja yrittänyt, olen tehnyt kaikkeni. Ja koska minä rakastan, minun on tehtävä se kaikkein vaikein – minun päästettävä irti. 
 
It would be easy to blame the breeder. The bad breeder who made me to believe the family of CJ is healthy and there is any disease in whole family. I believed. I fell in love with this little cutie pie and wanted to get him to part of our family. To complete us. After all I got to know there is lots of sick dogs in this blood line but the breeders never took their dogs to vet and confirmed the illness so the papers are all clean. But the puppies has grown to sick and some of them has already died. How anyone can be that cruel?! How they can do this for those little puppies who will never have a possibility to enjoy of the healthy life? It makes me feel sick! It’s killing me!
 
Se viiltää. Se viiltää ja sattuu, se iskee palleaan ja repii sisuskalujani irti. En ole valmis päästämään irti, mutta minun on pakko. 
 
Elämä on elämää, se on hetkiä eikä kenenkään kohdalla ikuista. Kun kyse on ihmisen ja koiran välisestä suhteesta täytyy muistaa, että meillä omistajina, vanhempina, on paitsi vastuu, myös velvollisuus. Kun on tullut aika, on tullut aika, eikä siitä saa pitää väkisin kiinni oman itsensä vuoksi, siksi, että ei kestä kipua, jonka menetys tuo.
 
Se kipu on nyt.
 
It hurts. And I am crying. Just laying down and crying. And my dear dogs can’t understand why. And they come to me and console me just because this is what the dogs are. There is nothing better than dogs in this world. Nothing.

 



Olen saanut pitää huolta, olen saanut rakastaa. Olen saanut surra, itkeä ja huutaa kipuni näiden pienten ihmeiden karvaiseen päälakeen. Jokainen heistä on minua vuorollaan lohduttanut ja aina rakastanut takaisin.

Ei ole hienompaa olentoa kuin koira. Ei ole kauniimpaa kumppania, ei luotettavampaa ystävää. Koira antaa anteeksi, se ei kaipaa eilistä eikä murehdi huomista. Koira elää tässä ja nyt.

Rakkaudella Calvin Jamesille, urhealle pienelle miehelle, joka on hymyillyt sateelle ja ukkoselle huolimatta siitä, että ne ovat riepotelleet häntä. Hän tietää mitä tarkoittaa “kill them with kindness” ja sen minä olen oppinut häneltä. 

I apologize my tears, I apologize my pain and my sad faces. The dogs knows how to live in the moment and enjoy of the every moments with full heart. People are stupid. We all know it’s true when we look at our puppies. There are no bad dogs, there are only bad persons keeping the dogs on leash. And because I am not the bad one I need to understand to let my dearest go. No matter it hurts. No matter it kills me inside. It’s all because I love my baby and it’s my duty just because I have made a decision to get him and love him.

And I love. For ever I will. 

With love for my dear little here who has been happy and smiling no matter the pain. He has teached me to understand what does it me when they say “kill them with kindness”. 

Dear CJ, I will never forget you and I do my best to stop the business of the bad breeders. 

Love, mom