Blogitekstejä tulee harvoin omistettua kenellekään, tai niillä tulee harvoin viitattua keneenkään tiettyyn henkilöön. Tänään postaukseni on kuitenkin osoitus juuri eräälle tietylle henkilölle. 

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että jokin tilanne vetää sinut niin hämillesi ja niin päästä pyörälle, ettet osaa toimia tilanteessa oikein? Että jälkikäteen mietit, hemmetti, olisi pitänyt tehdä näin tai noin? No, minulle kävi tänään niin.

Kuten olenkin postauksissani kertonut, on kilpirauhashommelit vetäneet kaikki mehut kropastani. Olen ollut superväsynyt ja ylipäänsä sängystä nouseminen on tuntunut välillä operaatiolta, johon vaadittaisiin vähintään nosturi. Oloni on hiljalleen alkanut kohentua, mutta kilpparilääkityksen muutoksen näkyminen ottaa noin 6 viikkoa, eli puoli välissä vasta ollaan.

Tänään vietimme ihanan aamun pikku koirieni kanssa puistossa. Ilma oli KUUMA, kuten kaikki olette varmasti huomanneet. Ainakin Turussa. Huh huh! Eilen tälle päivälle luvattiin ukkosta ja se olisikin ollut puhdistava juttu näiden kelien välillä. Säämieheni muutti kuitenkin äkkiä mieltään ja heitti helteen vielä koko päiväksi. No, minä helletyttönä nautin tästä ilmasta sitten enemmän kuin antaumuksella. Makasimme aamun auringossa Samppalinnan puistossa ja välillä kipaisimme hakemaan Salesta vettä, limua ja jätskiä. Se oli sitä jotain, mitä olen pitkään kaivannut. Kylmää herkkua ja kuumaa hellettä!

Kun tulin kotiin, rojahdin sohvalle. Kuumuus oli vienyt minusta viimeisetkin mehut. Mutta vaihtoehtoja ei ollut; kaupassa piti lähteä käymään, sillä nälkä alkoi kurnuttaa masussa. Siispä siis, kengät takaisin jalkaan ja tassua toisen eteen, mars mars! Kohti kauppaa! Lähimpään Saleen minulla on onneksi matkaa vain pari sataa metriä, jos sitäkään. Se tuntui nyt kuitenkin aivan liian pitkältä matkalta. Olin aivan uuvuksissa päästyäni kauppaan. Keräsin nopeasti ostokset ja nautin pikku puodin ilmastoinnista. Kun astuin takaisin ulos, kuumuus hyökkäsi kimppuuni. Kassissa oli jäätelöpaketti, joten yritin pitää kiirettä. Tuntui kuin jalat olisivat olleet hyytelöä. Hengitykseni oli kuin pienellä porsaalla ja sydämeni hakkasi vimmatusti. Olin juuri laskemassa kasseja maahan kun minua vastaan käveli nuori mies, joka pyysi saada auttaa. 

Tämä oli vaikea hetki. Ennen olisin kieltäytynyt, mutta nyt en ihan oikeasit jaksanut. Ja hetkinen, kuka tässä nykymaailmassa enää pysähtyy tarjoamaan apuaan? TÄTÄ EI TODELLAKAAN TULE JOKA PÄIVÄ VASTAAN. Sitten tuli jotenkin tyhmä olo: voiko tällaisen avun ottaa vastaan? Onko se jotenkin noloa? Väärin? Mutta poikahan tarjoutui auttamaan.. Säälikö hän minua? Miksi hän haluaa auttaa?

Kävin nämä asiat nopeasti mielessäni läpi ja poika ojensi jo kättään tarttuakseen kassiini. 

– Kiitos. 

Se oli ainoa asia, jonka sain sanotuksi. Nuori mies kantoi kassin hissille asti. Olin niin hämmentynyt, etten osannut sanoa muuta kuin kiitos. Poika toivotti minulle iloisesti hyvää kesää ja jatkoi matkaansa.

Sisälle päästyäni olin yhä päästäni pyörällä. Siis voitteko kuvitella; moisen asian takia! Minua autettiin. Minulle oltiin ystävällinen. Ja se sai minut suorastaan shokkiin. Ja sen jälkeen miettimään tätä maailmaa ja ihmisiä taas entistä enemmän. 

Ja sitten tyhmä olo iski jälleen. Minä en osannut kiittää oikein. Mutta miten sitten olisi pitänyt kiittää? Olisinhan voinut antaa miehelle vaikka juuri ostamani munkin. Tai tarjota hänelle limpparin jääkaapista. Voi hemmetti! Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia? En tunne olevani kiitollisuudenvelassa, sillä poika ei auttanut minua siksi. Mutta tunnen, että käyttäydyin tökerösti. Etten toiminut oikein.

Niinpä niin, tänään tämä kirjoitukseni menee tälle ystävälliselle, esimerkilliselle nuorelle miehelle: sinulle, joka autoit minua tänään. 

– Kiitos.

Ja tämän myötä, tämä on teille kaikille. Auttakaa toisianne. 

Autetaan toisiamme. 

PUS <3

LOLA