On monia syitä, miksi alamme harrastaa joitain lajeja. Toinen haluaa kasvattaa lihasta, toinen pudottaa painoa. Yksi haluaa näyttää Heidi Klumilta, toinen taas saada Michelle Lewinin kropan (joka on muuten ihan uskomaton!)
Tämä kuva on Michelle Lewinin kropalle!
 
No niin, takaisin asiaan! 
 
Minulta on kysytty paljon, mikä oli syyni aloittaa tämä uusi laji? Se on vähän hämmentänyt minua. On ylipäänsä hämmentävää, että jotakuta kiinnostaa mitä harrastan tai teen. Kerroin asiasta yksityisellä Facebook-sivullani, jonka kaverilistalla on vain läheisimmät tyypit, ei ketään tuntemattomia pomppimassa. Eikä silti aikaakaan, kun sain viestejä joissa kysyttiin missä treenaan ja kuka on valmentajani. Totean vain, että onpas hassua. 
 
Itse asiassa syy tämän uuden lajin aloittamisessa on menneisyyteni. Olen ajatellut tämän lajin aloittamista jo yli viisi vuotta. Mutta en ole ollut siihen tarpeeksi vahva, en henkisesti enkä fyysisesti. Nyt olen.
 
Olen ottanut turpaan elämässäni. Konkreettisesti vuosia sitten. Pahasti. Kun heräsin yksin sairaalassa pää paketissa ja lääkäri kertoi minulle, että olen onnekas kun olen hengissä, se pisti miettimään. Siinä hetkessä, kun muisti ei vielä kunnolla pelannut ja joka paikkaan sattui, ensimmäinen ajatukseni oli, että minun olisi pitänyt osata puolustaa itseäni. Vaikka toisaalta, niin ei olisi ikinä pitänyt käydä. Maailmassa on kuitenkin vaarallisia ihmisiä, eikä elämän kolhuja voi valitettavasti suunnitella tai tietää etukäteen. Oli turha jäädä jossittelemaan. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia paljon, jos on valmis ottamaan opikseen ja avaamaan silmänsä uusille mahdollisuuksille. Oli noustava ylös ja taisteltava tie takaisin omille jaloille: jaloille, joista toinen jäi heikommaksi ja pienemmäksi ja jonka vuoksi on itketty turhautumisen kyyneleitä usein, sillä treeni ei edelleenkään suju niin puhtaasti kuin toivoisin sen sujuvan. Joka kerta, kun fysioterapeuttini oikaisee jalkaani kyykätessäni tai kääntää polveani eri asentoon jalkaprässissä, muistot palaavat mieleeni ja valtava raivo ja turhautuminen roihuavat sisälläni. Mutta ulkoisesti olen yhä se tyttö, joka kyykkää kasvattaakseen peppuuaan. Totuus on vähän toisenlainen: minä treenaan, jotta saisin voimaa ja jotta voisin joskus vielä iloita kahdesta yhtä vahvasta jalasta. Olen silti edistynyt todella paljon. Esimerkiksi tasapainoni on lähes normaali: vielä vuosi sitten jouduin yhä kävelemään portaat hitaasti ylös ja alas, ja pitämään kaiteesta tiukasti kiinni.
Murtuneiden luiden luettelo on pitkä ja käyn yhä fysioterapiassa tapahtuneen vuoksi. Kun ihmiset kysyvät minulta, miten kaularankani murtui, vastaan aina, että se oli onnettomuus. Vaikka ei se ollut. Tapahtuneen verhoaminen onnettomuudeksi sen sijaan, että töksäyttäisin joutuneeni pahoinpidellyksi on varmasti kuulijallekin helpompaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun sanon asian ääneen teille kaikille. Nyt, yli viisi vuotta myöhemmin, olen siihen valmis. 
 
Harrastan vapaaottelua. Tiedäthän sen hurjannäköisen (hurjan coolin näköisen) kamppailulajin? Aloitin vasta kaksi viikkoa sitten, mutta olen todella innoissani ja se tuntuu kokonaisuutena tosi hyvälle. Viime treenien jälkeen olen tosin mustelmilla, mutta jokainen ruhje on opin arvoista! Olen jo oppinut, miten päästä irti kuristusotteesta ja miten katkaistaan käsivarsi ja sormet. Kyllä vain, olkaa varuillanne! Minusta tulee hurjan vaarallinen tyttö! 😀
 
Seuraavat treenit on sunnuntaina ja odotan jo innolla! Valmentajani on todella hyvä eikä millään tapaa suloinen: hän on kova kuin kivi! Olen nähnyt hänet kehässä ja täytyy sanoa, että olen vaikuttunut! 
 
Kuten sanoin, nn monia syitä, miksi alamme harrastaa joitain lajeja. Toinen haluaa kasvattaa lihasta, toinen pudottaa painoa. Joku taas haluaa oppia puolustamaan itseään elämän kovilta paskiaisilta. 
 
Se olen minä. Ja minä voin hyvin!
 
Tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi, jotka saavat olosi tuntumaan tuvalliselta ja jotka saavat sinut tuntemaan, että olet elossa!
 
 
 
Suukkoja, 
 
Lola