Kevät nostaa energiatasoni aina ylös, mutta tänä keväänä olen kuitenkin ollut super väsynyt. Treenaaminen on jäänyt kahteen kertaan viikossa, mikä on itselleni todella suuri pettymys, mutta toisaalta: enempää en olisi jaksanut! Viime keväänä treenasin kuusi kertaa viikossa, olo oli energinen ja tulokset näkyivät. Nyt olen kuitenkin asettanut asioita tärkeysjärjestykseen, vaikka helppoa se ei ole ollut. Olen päättänyt kuunnella omaa kehoani saumattomasti: jos joku paikka on oikeasti kipeä, sitä ei treenata! Ensin toivutaan, sitten kuntoutetaan ja sitten palataan takaisin salille. Sitten kun vointi sen sallii. 

Väsymykseen auttaa lepo ja stressin väheneminen. Tänä keväänä se on kuitenkin ollut itselleni täysin mahdotonta. Kun ensimmäisestä asiasta selvitään, tulee toinen tilalle ja kolmas vastoinkäyminen odottaa jo nurkan takana.

Tämän viikon maanantaina nuorin koirani sai pahan epilepsiakohtauksen, jonka seurauksena hänen keuhkoistaan puhkesi verisuoni. Calvin Jamesin suusta ja nenästä alkoi tulla verta ja pelkäsin, että reissumme eläinlääkäriin jää viimeiseksi yhteiseksi matkaksemme. Pelkäsin enemmän kuin olen koskaan pelännyt. Kun toisen elämä on hetken ajan omissa käsissä, ja ainoa apu jota voit antaa, on ehtiä ajoissa lääkäriin, iskee todellisuus rajusti tajuntaan: mitä jos en ehdi ajoissa? Mitä jos hän ei selviä? Ovatko nämä hetket tässä nyt viimeiset hetkemme yhdessä?

CJ rauhoitettiin, vietiin tippaan ja keuhkokuviin, eikä minun auttanut muu kuin odottaa uutisia. Ne olivat elämäni pisimpiä tunteja. 

Pikku CJ saatiin pelastettua, mutta kova stressi jäi korvieni väliin asumaan: mitä jos kohtaus uusii? Mitä jos lääkkeet eivät tehoa? Mitä jos keuhkoihin tulee tulehdus? Mitä jos, mitä jos, mitä jos?


Keuhkoihin tuli kuin tulikin tulehdus ja lisäksi keuhkokudos vaurioitui. CJ sai kovat lääkkeet ja yhä syö neljää eri pilleriä aamuin illoin.

Tiistaina pääsin treenaamaan, kunhan sain jonkun vahtimaan pikkumiestäni kotiin. Torstaina pääsin treenaamaan paremmilla mielin, sillä CJ voi jo huomattavasti paremmin.
Perjantaina olin sitten todella uupunut. Koko viikko meni kuin sumussa. Tämä kevät on ollut yhtä hullunmyllyä. Vain kolme viikkoa sitten kesyrottani naamaan kasvoi lihapullan kokoinen patti, joka osoittautui syysyöväksi, eikä häntä voinut pelastaa.

Viikonloppu osoittautui rankemmaksi kuin olisin voinut ikinä uskoa. Kaiken harmaan keskellä on silti pakko avata silmänsä ja yrittää löytää positiivisia ja kauniita asioita, jotta jaksaa mennä eteen päin. Sanon usein, että positiivisuus luo positiivisuutta. Niin se on. Kun ympäröit itsesi hyvillä asioilla, alat myös voida paremmin. Se on itsestä huolehtimista. Joten lauantaina suuntasin Naantaliin. Hetkeksi rauhoittumaan tutuille kallioille, joilla olen viettänyt hyvät hetket. Hyviin muistoihin matkustaminen antaa poweria elämään. Se tekee hyvää!


Alla kuva kesältä, samoilta kallioilta. 

Sunnuntaina jatkoin samaa rataa. Suuntasin salille rakkaan ystäväni Marian kanssa ja se antoi energiaa ja toi hyvää mieltä. Ilman ystäviä en jaksaisi samalla tavalla. Kiitos siitä <3

Ensi viikon kohtaan positiivisin mielin. CJ:llä on huomenna tarkastuskäynti ja toivon, että tulehdun alkaisi olla voiton puolella. 

Pidetään toisistamme huolta ja ruokitaan positiivisuutta. 

PUS, 

Lola