Kirjoitin jokin aika sitten äkisti päättyneestä “ystävyydestä”, jota en enää jälkikäteen osannut edes kutsua ystävyydeksi. Tilanne oli monimutkainen, ja suurin tekijä asiassa oli mielenterveysongelmat. Minä olen aina ollut herkkä ihminen. Minun mieleeni on helppo vaikuttaa ja minä asetan aina toisten hyvinvoinnin ja tarpeet omieni edelle. Sitä osataan käyttää herkästi hyväksi. Mieltäni on helppo manipuloida ja onneksi elämä on opettanut minua hyvin, joten osaan tunnistaa tällaiset henkilöt. Se ei tee kuitenkaan asiasta yhtään sen helpompaa: auttamisen halu, tarve, silti jää ja elää minussa voimakkaasti.

Välittäminen näkyy monella eri tavalla ja joskus läheistä auttaakseen on tehtävä radikaalejakin ratkaisuja. Se ei välttämättä tunnu tästä läheisestä ihmisestä, autettavasta hyvältä, eikä hän välttämättä kykene ymmärtämään mitä hänen eteensä yritetään tehdä. Joskus, kun toinen ihminen on todella syvällä suossa, täytyy hänen auttamisensa ulkoistaa täysin ulkopuolisille henkilöille – vaikka hän ei sitä itse tahtoisikaan, tai ymmärtäisi. 

Ulkopuolisen ihmisen on helppoa huomata läheisen ongelmat, niiden myöntäminen sen sijaan on toinen asia. Minäkin halusin pitkään ajatella, että “ystäväni” selviää, että hän saa apua, jota sanoo saavansa. Kuten kerroinkin, minun täytyi lopettaa yheydenpito kyseisen henkilön kanssa: minun oli yksinkertaisesti pakko. Hänen ongelmansa kasvattivat suuren surukuplan sisääni, enkä minä kyennyt häntä auttamaan. Surullisinta asiassa oli se, että minä todella olin ehtinyt kiintymään “ystävääni”. Mutta henkilö josta olin pitänyt, ei ollutkaan aito, vaan hänen muokkaamansa hahmo, josta minun oli helppo pitää ja johon minun oli helppo samaistua. Minä tunnen surua häntä kohtaan. 

Hän jatkoi yhteydenpitoa sekä minuun, että toiseen henkilöön, jolle oli jo aiheuttanut voimakasta ahdistusta. Tämä toinen henkilö uhkasi tehdä hänestä rikosilmoituksen, mikäli ei jättäisi häntä rauhaan. Hän ei kuitenkaan uskonut. Viestit myös minulle jatkuivat.

Sitten tuli postissa paketti. Tiesin, että paketissa olisi teepannu, jonka hän oli ostanut minulle joululahjaksi ja josta oli takuuvaihdossa valmistusvirheen vuoksi hyvitetty uusi. Ajattelin ensin, että jätän paketin hakematta, mutta koska hän olisi joutunut lunastamaan paketin postista takaisin, hain sen. Minulla ei ole mitään tarvetta ilkeillä hänelle. Hän on monella tapaa hyvä, kultainen ihminen, hän on vain hukassa ja tarvitsee apua. 

Hain paketin, mutta jätin sen avaamatta. En yksinkertaisesti voinut avata sitä, tunteet olivat liian pinnassa ja surukulpa möllötti yhä vatsassani. Miksi hän ei voinut antaa minun olla?

Tänään minä avasin paketin. Paketissa oli pannu, mutta pannun lisäksi myös viesti, sekä Bukowski -nalle. Rakkaimmat ja kauneimmat nallet, joita maa päällään kantaa, ovat Bukowskin käsialaa. Hän tietää sen ja minä arvostan elettä, vaikka se sattuikin. Tietokoneella kirjoitetussa viestissä hän toivoi minun pitävän nallen. Nalle teki minut todella surulliseksi. 

Pääsiäisenä tulleen yhteydenoton myötä jouduin ilmoittamaan hänestä poliisille. Välinpitämätön ihminen, niin koen, olisi antanut asian olla ja jopa sairaalla tavalla nauttinut hänen sinnikyydestään pitää yhteyttä. Minä sen sijaan surin jokaista viestiä. Menin hänen mieleensä ajatuksissani niinä hetkinä kun hän oli viestin kirjoittanut. Mietin “ystävääni”, joka ei saanut nukutuksi. Surin häntä. Toivoin hänelle täydestä sydämestäni turvaa, tukea ja rakkautta. Minä en voi enää vaikuttaa häneen, enkä minä voi häntä enää auttaa. Hän ei voi enää kuluttaa päiväänsä ajattelemalla minua tai muita sellaisia ihmisiä, joihin hän on kehittänyt riippuvuussuhteen. Hänen täytyy päästää irti. Hänen täytyy tervehtyä. Hänen vuokseen en ole viesteihin vastannut, hänen vuokseen olen ollut hiljaa. Hänen vuokseen ilmoitin asiasta poliisille. Minä nautin keskusteluistamme ja minun olisi helppoa vain heittäytyä takaisin samaan vanhaan, antaa hänen lohduttaa minua kun minulla on vaikeaa ja leikkiä minulle ystävää, jonka kanssa on niin hyvä olla. Mutta se olisi väärin. Se hajoittaisi tuon sydämeltään pienen, nuoren miehen, joka itkee yksin puun alla ja odottaa auttavaa kättä – ei kättä, joka käyttää häntä hyväkseen. 

Uskon tietäväni, mitä hän nallella tahtoo viestiä. Toivoisinkin hänen tietävän, että pidän nallen ja sen myötä, sitä katsoessani joka hetki toivon, että “ystäväni” ymmärtäisi minua, sillä minä ymmärrän häntä. Uskon, että yhteydenpito on kiellosta huolimatta jatkunut siksi, että se on hänen avunhuutonsa. Aikuisen ihmisen avunhuuto, johon jokaisen rakastavan lähimmäisen tulisi reagoida.
“En pyydä anteeksi, enkä tahdo sinunkaan pyytävän anteeksi minulta. Sillä minä ymmärrän sinua ja jonain päivänä toivon, että voin istua kanssasi alas ja tutustua siihen mieheen, joka sinun sisälläsi oikeasti elää. Mutta vain siihen yhteen, oikeaan, sillä olen väsynyt leikkeihin”. 


Pitäkää huolta lähimmäisistänne. 


– Lola